Kotiutuminen

Tuli vaan mieleen, että mitä juttuja halusin ekana tehä ku tulin tänne. Mitkä asiat saa mut tuntemaan, että joo tää on mun toinen koti, toinen perhe. Tai en tiiä perhe. Taas yksi joukko, johon kuulun?

Ekana halusin tutustua lähiseutuun. Kotonansa tuntee kaikki polut, tiet, metsät, leikkipuistot ja kaupat. Tää perhe kerto ekana kaikkia siistejä paikkoja joihin voisin mennä tutustumaan. Ne siistit paikat oli kaikki vähintään bussimatkan päässä. Oikeesti halusin vaan tietää mitä kävelymatkan päässä oli. Mitä tien toisella puolella, peltojen toisessa päässä ja kanaalin yläjuoksulla on. Ajan kuluessa ja monta kävely ja pyörälenkkiä myöhemmin voisin sanoa, että tiedän suurin piirtein mitä pikku paikkoja kymmenen kilometrin säteellä on. Tiedän myös Utrechtin keskustan ja sen reunat aika hyvin, mutta en yhtä hyvin kun kotikaupunki pitäisi tietää. Onneksi on vielä aikaa eksyä ja löytää takaisin tutuille kulmille.

Halusin myös tehdä tästä talosta oman näköisen. Ajattelin, että no enhän minä ole täällä kuin vuoden ja sitten lähden johonkin muualle. Että jos jotenkin sisustan niin se on vain väliaikaista. Polaroideja seinille ja ehkä joku hajukynttilä. Kalusteet nyt on mitä on. Ihan kivoja, jos tykkää vaaleanvihreästä ja oranssista. Mutta samalla ajattelin, että olenhan minä täällä vuoden ja sen jälkeen melko varmasti muutan omaan kämppään, että jos haluat ostaa kivat lakanat tai pressopannun niin sehän on vain tulevaisuuteen sijoittamista. Ja jos totta puhutaan niin en tykännyt mistään niistä lakanoista. Ja kahvikoneen kahvi ei kuitenkaan ole yhtä hyvää kuin pressopannulla tehty kahvi.

Lisäksi halusin tuntea ihmiset, joiden kanssa tulisin viettämään suurimman osan ajasta aupairina. Eli mun auppariperheen. No siihen tulikin aika äkkiä mahdollisuus, koska lähdettiin yhdessä yli viikoksi Ruotsiin, mikä todellakin helpotti tosi paljon toisiimme tottumista ja tutustumista. Vaikka joskus tuntuu että joo ollaan niin perhe, niin ei siitä tunteesta pääse koskaan eroon. Että on vähän ulkopuolinen kuitenkin. Vaikka ulkoiset seikat onkin kunnossa. Asutaan samalla tontilla, syödään samaa ruokaa yhdessä joka päivä ja jutellaan semmoisista asioista mistä perhe juttelisi. Kuten mitä teit tänään? Mitä syödään perjantaina? Ja lähdetkö mukaan synttäreille viikonloppuna? Ei kuitenkaan ihan tajua kaikkia juttuja ja ei halua tai kehtaa kertoa kaikkea niinkuin omalle oikealle perheelle kertoisi.
Joskus on semmonen fiilis, että no syödään yhdessä ja jutellaan mukavia, mutta eihän me oikeestaan jaksettas. Ne on yleensä semmosia päiviä, että kaikkia väsyttää, mutta koska hollantilaiset ei kestä hiljaisuuksia, yritetään jotain jutella. Jos oltais oikeeta perhettä, ketään ei varmaan kiinnostais. Joinakin päivinä taas tuntuu, että oon just siellä mihin kuulun ja juttu luistaa. Niinku yks auppari kaveri totesi, semmosia päiviä varten me lähettiin tänne.

Yks ilta kuvas hyvin tätä kiusallisten hiljaisuuksien pelkoa. Mää istuin perheen äidin kanssa ruokapöydässä ja juotiin teetä ja pikkuneiti katto lastenohjelmaa tabletilta. En ollu ehkä maailman sosiaalisimmalla tuulella ja hörpiskelin sitä teetä siinä. Sitte se äiti kysyy ihan yhtäkkiä, että onko sulla tylsää tai onko joku vikana? Mää olin ihan hämmentyny koko kysymyksestä ja sanoin vaan, että ööö ei, vähän ehkä väsyttää. Sitte se äiti jutteli hetken jostain asiaan kuulumattomasta, josta olin kans ihan hämmentyny. Oltiin taas hetki hiljaa ja se äiti näytti kattovan kans sitä lastenohjelmaa. Hetken päästä se kysyy, että mitä mietit? Ootko allapäin? Ja vastaan taas, että öö ei, oon ihan okei. Ja pikkuhiljaa tajuan, että sen mielestä nää hiljaisuudet on kai epämukavia. Mua vaan hämmensi ku se puhu jostain aivan randomista asiaan kuulumattomasta asiasta ja kyseli outoja kysymyksiä.
Ilmeisesti se hiljaisuus oli hollantilaisen mielestä niin epämukavaa, että oli pakko keksiä jotain puhuttavaa. Mun mielestä se oli ihan normaalia eikä missään määrin epämukavaa. Oli toinenkin samantapainen tilanne ja koska hollantilaiset on hyvin suoria, se äiti kysy suoraan että miksi sää oot niin hiljanen, Mää vastasin vaan, että koska ei oo mitään sanottavaa. Koska suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu se, että mielummin ollaan hiljaa, kun puhutaan joutavia.

Toivottavasti joku voi samaistua. Oli aika tämmönen rehellinen teksti ja mietin aika kauan, että julkasenko tätä. Mutta tässä tää nyt on : D Jotenki tuntuu kans, että aluksi kirjottelin niin merkityksettömistä asioista, mutta kai ne sillon aluksi oli merkityksellisiä. Voisin varmaan pian taas kertoilla joistain paikoista missä oon käyny. Ja siitä arjesta mikä ei oo enää niin ihmeellistä, että selittäisin siitä joka kerta. : D