Kun arki ei olekaan enää niin ihmeellistä
Nyt oon ollu täällä yli kolme kuukautta ja huhhuh tuntuu, että joku on painanu pikakelaus nappulaa mun elämässä, kysymättä multa mitään. Viikot ja viikonloput vaan viuhahtelee ohi ja kohta huomaatki, että on joulu ja meet kotiin pariksi viikoksi elämään arkea, joka ei enää yhtään tunnu tai kuulosta arjelta.
Arjelta tuntuu piiloleikki, hollannin kieli, sade ja tuuli, vihreä nurmikko marraskuussa ja junamatkat aina vain uusiin ja uusiin paikkoihin, joissa et oo koskaan käynykkään ja jotka kaikki on erilailla erilaisia.
Arjelta ei tunnu mennä ostamaan reissumiestä ja Fazerin sinistä marketista, mennä vanhan tutun kanssa kahville tai ajaa itse autolla joka paikkaan. Ne on Suomiarkea, mutta ainakin kahta ensimmäistä voi tehdä myös tällä, koska Merimieskirkko ja Jenni .
Tosiaan yks mun parhaista kavereista tuli myös Hollantiin auppariksi ja se on ollu vähintäänki yhtä huippua ku se, että mää oon täällä aupparina. Vaan niin paljon helpompaa, kun on joku jonka kanssa ei tarvi ensin selvittää mistä sää tuut, mitä teet ja sitte vasta päästä oikeesti asiaan. Ja yks ihminen vähemmän ikävöitäväksi on kans ihan plussaa.
Tästä saankin hienon aasinsillan koti-ikävään. Ajattelin tänne tullessani, että se vaan pahenee mitä kauemmin oon täällä, mutta nyt musta tuntuu, että siihen enemmänkin tottuu. Se tuntu pahimmalta sillon aluksi, koska sillon kaikki oli muutenkin uutta, outoa ja pelottavaa. Nyt kaikki ei oo enää niin outoa, uutta ja pelottavaa, mutta on kuitenkin vähän. Ja niin sen kai kuuluukin olla. Mutta sitten kun oot maailman väsynein, vettä sataa, kurkku on kipee ja pikku-neiti kiukuttelee kaikesta, se ikävä tulee sieltä pinnan alta ja laittaa toivomaan, että olis jo joulu ja, että pääsisin kaiken tutun ja turvallisen luokse. Samalla kuitenkin täällä tapahtuu niin paljon huippuja juttuja, että tuntuu etten kerkee millään kokea, nähä, tuntea ja maistaa kaikkea ennen kun tämä pikakelauksella oleva elämä täällä menee ohi. Pitää vaan yrittää keretä kokea kaikki ja hokea itselleen carpe diemiä.
Pari päivää sitten tuli 100 päivää täällä täyteen. 100 parasta asiaa postaus on tulossa. 50 päivää sitten en uskonu, että keksisin mitenkään 50:tä mutta nyt tuntuu ihan maholliselta että keksin 100. Miten mielipide voikin muuttua...
Kirjoitin myös (vihdoin) sähköpostia paikalliseen partiolippukuntaan, koska nyt osaan hollantia sen verran, että tajusin mihin osotteeseen mun pitää se sähköposti laittaa. Mulla on myös lomaa ens viikko enkä tiiä mitä teen, koska ylläri pylläri kellään muulla ei oo lomaa sillon täällä... Olen myös kuullut huhua, että tässä samassa pikkukylässä olis toinenki auppari. Meijän siivooja lupasi tutkia asiaa : D
Kiitos, kumarrus ja nyt 100 asiaa kirjoittamaan!
Arjelta tuntuu piiloleikki, hollannin kieli, sade ja tuuli, vihreä nurmikko marraskuussa ja junamatkat aina vain uusiin ja uusiin paikkoihin, joissa et oo koskaan käynykkään ja jotka kaikki on erilailla erilaisia.
Arjelta ei tunnu mennä ostamaan reissumiestä ja Fazerin sinistä marketista, mennä vanhan tutun kanssa kahville tai ajaa itse autolla joka paikkaan. Ne on Suomiarkea, mutta ainakin kahta ensimmäistä voi tehdä myös tällä, koska Merimieskirkko ja Jenni .
Tosiaan yks mun parhaista kavereista tuli myös Hollantiin auppariksi ja se on ollu vähintäänki yhtä huippua ku se, että mää oon täällä aupparina. Vaan niin paljon helpompaa, kun on joku jonka kanssa ei tarvi ensin selvittää mistä sää tuut, mitä teet ja sitte vasta päästä oikeesti asiaan. Ja yks ihminen vähemmän ikävöitäväksi on kans ihan plussaa.
Tästä saankin hienon aasinsillan koti-ikävään. Ajattelin tänne tullessani, että se vaan pahenee mitä kauemmin oon täällä, mutta nyt musta tuntuu, että siihen enemmänkin tottuu. Se tuntu pahimmalta sillon aluksi, koska sillon kaikki oli muutenkin uutta, outoa ja pelottavaa. Nyt kaikki ei oo enää niin outoa, uutta ja pelottavaa, mutta on kuitenkin vähän. Ja niin sen kai kuuluukin olla. Mutta sitten kun oot maailman väsynein, vettä sataa, kurkku on kipee ja pikku-neiti kiukuttelee kaikesta, se ikävä tulee sieltä pinnan alta ja laittaa toivomaan, että olis jo joulu ja, että pääsisin kaiken tutun ja turvallisen luokse. Samalla kuitenkin täällä tapahtuu niin paljon huippuja juttuja, että tuntuu etten kerkee millään kokea, nähä, tuntea ja maistaa kaikkea ennen kun tämä pikakelauksella oleva elämä täällä menee ohi. Pitää vaan yrittää keretä kokea kaikki ja hokea itselleen carpe diemiä.
Pari päivää sitten tuli 100 päivää täällä täyteen. 100 parasta asiaa postaus on tulossa. 50 päivää sitten en uskonu, että keksisin mitenkään 50:tä mutta nyt tuntuu ihan maholliselta että keksin 100. Miten mielipide voikin muuttua...
Kirjoitin myös (vihdoin) sähköpostia paikalliseen partiolippukuntaan, koska nyt osaan hollantia sen verran, että tajusin mihin osotteeseen mun pitää se sähköposti laittaa. Mulla on myös lomaa ens viikko enkä tiiä mitä teen, koska ylläri pylläri kellään muulla ei oo lomaa sillon täällä... Olen myös kuullut huhua, että tässä samassa pikkukylässä olis toinenki auppari. Meijän siivooja lupasi tutkia asiaa : D
Kiitos, kumarrus ja nyt 100 asiaa kirjoittamaan!
Kommentit
Lähetä kommentti